Ohje nuorelle minälleni

Moni teistä lukijoista ja muista bloggaajista on kovin nuoria. Minä taasen olen tämmöinen vaihdevuosinen mummeli... No oikeesti olen kyllä ihan nuorekas... ja ehkä jopa ikäistäni nuoremman näköinen.

Mutta kun mietin minkä antaisin parikymppiselle itselleni näissä asioissa, niin olisihan se selvä. Älä laihduta!

 Kuulostaa kornilta pullukan sanomana. Maailma oli toisenlainen ollessani nuori. Ei parikymppiset yleensä olleet lihavia enkä minäkään. Ei silloin ollut tällaisia herkkuja kuin nyt. Mutta pystyn kyllä kuvittelemaan, kun nyt tätä elopainoa on. Varmasti minulla tämän päivän nuorena naisena olisi liikaa elopainoa.

Vasta ollessani jotain 30 ja risat, alettiin enemmän puhumaan laihdutuksesta. Elintaso ja liikkumisen väheneminen alkoi lihottaa ihmisiä ja minäkin lihoin. En silti ollut lihava, kun päätin laihduttaa. VIRHE! Pahin tekemäni asia painonhallinnassa oli järjettömän dieetin aloittaminen. Vedin 13 päivän ihmekuurin ja laihduin hetkessä todella paljon. Siitä se lihominen ja jojoilu sitten alkoi. Yhtä alamäkeä. Rikoin kroppani ja sain erään ikävän sairaudenkin. Nyt taistelen kroppani kanssa. Yritän saada sen tajuamaan, ettei ruoka eikä vesi lopu. Heti, jos olen hetken vähällä nesteellä (liikunta, lämpö, sairastaminen), turpoan. Kroppa pitää kynsin hampain kaikesta nesteestä kiinni. Myös ruuasta tahtoo kroppa pitää kovasti kiinni. Säästöliekki iskee äärettömän helposti. Myös liikuntaa kroppani säikkyy. Tiedän, että keskitysleirillä olisin se viimeinen hengissä oleva. Kroppani on tottunut taistelemaan. Mutta ei tämä ole kivaa. Varsinkaan nämä läskit.

Jos nyt olisin epäterveellistä elämää viettävä parikymppinen jättäisin kaikki mahdolliset ihmejuttadieetit pois kuvioista. Muuttaisin rauhallisesti ruokavaliota terveelliseen suuntaan. Minusta hiilihydraattitietoinen ruokavalio olisi järkevin. Jos painoa olisi paljon, keskustelisin lääkärin ja/tai terveydenhoitajan kanssa. Aloittaisin liikunnan, mutta hyvin varovaisesti. Olen itse rikkonut polveni.

En valitettavasti usko, että ihmetarinat pullukasta fitnesbabyksi ovat monenkaan kohdalla realistisia. Toki näitä tarinoita on ja niitä luen. Tulee kuitenkin mieleen, että mitä sitten, kun ei voi enää liikkua 10-15 tuntia viikossa? Tulee lapsia? Rikkoo kroppansa tai vaikka ihan vaan loukkaantuu onnettomuudessa?

Mitä jos tulee surua? Miten pääkoppa kestää pettymykset?

Painonhallinta on myös oman mielen hallintaa. Tämä ei silti ole mikään tahtolaji, jossa heikommat sortuu. Pitää miettiä millainen painonhallintamenetelmä sopii itselle. Myös niin, että pää kestää haasteeetkin ja vastoinkäymiset.

Kaikenkaikkiaan suhteellisen normaalia elämää olisi hyvä pystyä viettämään. Sanoisin itselleni, Sarah, opi tuntemaan itsesi. Tiedä mitkä ovat vahvuutesi ja heikkoutesi. Mieti miten pärjäät niiden kanssa. Minä itse rakennan elämäni ja kannan myös tämän painoni. Olipa ne lähtökohdat mitkä vaan (ikävät kokemukset, vähäinen tuki, huonot geenit), niin meillä on mahdollisuus vaikuttaa painoomme.. Etsi Sarah itsellesi se oikea keino.

Niinkuin kiinalaiset sanovat: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita kuin paino.