Stressireaktio on ihmiselle normaali ja hyvä asia. Kun on tilanne, jossa pitää jollain tapaa puolustautua, on hyvä, että kroppa virittyy taisteluun. Itse olen juuri sitä tyyppiä, joka oikein vasta herää taistelussa.
Mutta entäs kun stressi pitkittyy? Normaalitilanteessa pitää etsiä ratkaisu, esim. vähentää työntekoa ja yrittää rentoutua yms. Pitäisi panostaa hyvään uneen, liikuntaan yms. Mitä jos et vaan yksinkertaisesti voi asialle mitään? Jos läheinen sairastaa vakavaa sairautta, jota ei saa periaatteessa koskaan pois? Vaikka lääketiede on kehittynyt, mutta on edelleen olemassa sairauksia, joita ei voi kokonaan poistaa. Ihminen voi elää toki melko pitkäänkin, mutta koko loppuelämä (miten pitkä se sitten lieneekään) se vakava sairaus on taustalla ja olemassa. Kun läheiselläsi on tällainen tilanne ja itse olet kovin lähellä, niin millä ihmeen ilveellä saat sen hiiskatin stressin pois itsestäsi?
Jos tekisin miltä nyt tuntuu, ostaisin suklaa, suklaa ja suklaata. Söisin sämpylöitä ja joisin kahvia. Niillä saisin fuskattua mielen paremmaksi ja kropan tuolla kahvilla virkeämmäksi.
Olen tutustunut itseeni paremmin ja tiedän minne tuo tie vie. Lopputulos ei ole hyvä. Lihon, vaikka söisin tuota suklaata kohtuudellakin. Minun kroppani ei vaan kestä lihomista (pääkopasta en nyt puhu mitään!). Polvet pettävät alta, vaikka en nyt ehkä se suurin pullero olekaan. Painonnousu ei päättyisi varmastikaan siihen entiseen 105 kiloon, sillä vuosia sitten sairastaessani (erään leikkauksen jälkeen sairaalabakteeriin) ja tiukemmasta ruokavaliosta kohtuullisen vähäksi aikaa poikettuani paino nousi 112 kiloon. Enkä silloinkaan ollut mikään kaksin käsin sipsejä ja karkkeja ahmiva tyyppi.
Mietin välillä, että tämä painonhallinta on eräs niitä asioita, joka on jollain tapaa OMASSA HALLINNASSANI: No okei, kroppa ei ehkä ole nyt yhteistyökykyinen. Mutta silti itse saan päättää mitä syön ja juon. Ajankäyttöäni ja ulkoapäin tulevia huolia en voi kontrolloida.
Kun tuossa ystävän ikävän diagnoosin kuultuani oikein ahdisti, tuntui hyvältä, että soutaessa sai sitä kiukkua (?!) purkaa soutamiseen. Melkein huusin ääneen, että kukaan ei kuole, en minä eikä se läheinen! Näissä jutuissahan myös se oma kuolevaisuus tulee kohdattavaksi. Pelko myös lapsista.
Nyt yritän miettiä miten hanskaan tilanteen. Millä saan pääkoppani kuntoon ja sitä kautta kroppani? Eipä tässä taida olla muuta keinoa, vai mitä?
Sarah
Painonhallinta, terveys ja korvien väli kuntoon. Tavoitteena hyvä olo. Syitä, seurauksia ja ajatuksia.
3 kommenttia:
En ole vielä itse kokeillut, mutta olen antanut itseni ymmärtää että jooga ja mindfullnes-harjoitukset auttavat juurikin tämänkaltaisen stressin hallintaan. Oon itse elänyt vuosikausia, jotakuinkin koko elämäni, stressissä äidin kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi ja nyt vasta tajuan minkälaisia uhrauksia piti irtiotossa lopulta oman mielenterveyden vuoksi tehdä.
Itsellä oli samanlainen tilanne noin kymmenen vuotta sitten: läheisen sairastuminen (ja kuolema).
Ehkä se, että hyväksyy sen stressin olemassaolon, on ensimmäinen askel. Sitten vaan miettimään sitä, miten itse voisi arjessa päästä sen herrak... rouvaksi.
Ehkä energiaa ei kannata tuhlata kiukutteluun elämän epäoikeudenmukaisuudesta (se on) vaan hyväksyä teityt reunaehdot (sairaus ja sen aiheuttama stressi) ja vaan alkaa etsiä itselle sopivia keinoja.
Stressi ei suoranaisesti välttämättä lihota jos et anna periksi herkuttelutarpeille, mutta ei sitten välttämättä laihdutakaan.
Jos vaikka ottaisit ensi tavoitteeksi sen, että pidät ruokavalion normaalina ja liikunnan siinä, minkä suunnittelit. Mutta et mieti mitään tavoitteita laihtumisen tms suhteen - silloin mahdollinen laihtumattomuus ei aiheuta lisästressiä.
Ole oikealla tavalla itsekäs, eli suojaa omaa hyvinvointiasi siten, että et anna itsestäsi ihan kaikkea - silloin jää mielelle aikaa ja voimaa pitää huolta sinusta itsestäsi.
Iiris, minäkin ole ikävästä äitisuhteesta irtautunut jo useita vuosia sitten. Koko lapsuus oli yhtä stressiä.
Kilokiukuttelija, yritän pitää huolen itsestäni ja syömisestäni. Onneksi en yleensä ihan hirveästi sorru herkuttelemaan. Eniten ehkä tällä hetkellä on kummastuttanut, että järkevälläkään syönnillä ei tapahdu mitään positiivista. Mutta ehkä nyt hetken olen ihmettelemättä...
Lähetä kommentti