Sitä pohdintaa

Nyt on kelkka käännetty. Paino oli tänään 91,5. Kyllä ottaa pattiin edelleen, kun tuossa jo aiemmin lähenteli 85 kiloa, vaikka sen saavuttaminen tiukkaa tekikin enkä siihen päässyt. Mutta täytyy tämä ottaa positiivisesti eli opetuksena.

Eilen olin itseeni tyytyväinen. Oli jätskiä ja minä söin vain sen kohtuuannoksen enkä ottanut toista annosta. Olen alkanut suurimman potutuksen jälkeen taas luottaa itseeni. Kyllä mä näistä kiloista pääsen! Enhän mä ole enää 105 kilon keijukainen tai sen parin vuoden takaisesta 112 kilosta on kyllä aika lailla päästy eteenpäin matkalla kohti hyvää oloa.

Kivoista lomatunnelmista on hieman tullut laskeudettua hieman huoliin ja arkeen, vaikka lomalla olenkin. Omaa pääkoppaa ja syyllisyyttä (aiheetta) pitää saada kuntoon. Mä otan itseeni niin älyttömistä asioista. Yritän liikaa miellyttää ihmisiä ja olla hyvä kaikin puolin. Tosiasia kuitenkin lienee, ettei voi aina olla täydellinen eikä kaikkia vaan voi miellyttää. Kyllä nämä kumpuaa lapsuudesta. Mut kasvatettiin kovassa kurissa ja yritin aina aistia toisten fiilikset ja pinnan alla olevat jutut. Tiesi pysyä mahdollisimman kaukana, kun eräs oli huonolla tuulella. Tämä moodi on jäänyt päälle ja mietin aina olenko tehnyt jotain väärin ja jos minulle jostain asiasta valitetaan. Toivon hartaasti, etten omille lapsilleni ole antanut vastaavaa raskasta lastia. Ehkä tämä syiden ja seurausten pohtiminen auttaa? Hoen parhaillaan itselleni, etten voi kaikkia miellyttää. En vaan voi. Etenkin kun ne tahdot on aika erilaisia.

Täällä blogissa musta saa varmaan kuvan, että olen kovin epävarma. Jos tapaisitte mut luonnossa, annan varmaan hyvin itsevarman vaikutuksen. Tavallaan mä tunnen kyllä itseni aika hyvin ja ehkä se jotenkin näkyy. Otan rohkeasti kontaktia ja tunnun varmasti pelottomalta. Elämässä olen tehnyt paljon asioita, joita ei ehkä ihan kaikki olisi uskaltaneet tehdä. Silti sitä tuntee välillä itsensä hyvin pieneksi ja epävarmaksi. Mutta kun käyn tätä sisäistä dialogia (nyt näin julkisestikin), niin jostain sitten kumpuaa sitä voimaa ja tahtoa. Mun tavallaan pitää käydä välillä vähän rypemässä, kai...

Ei tämä kroppa tässä ole vain kaloreita, turvotusta ja kiloja. Nyt kun olen läheltä seurannut kaikenlaista, niin jos pitäisi valita, niin ehdottomasti pään kunto on tärkeämpää kuin kropan. Mä haluan vaikka pyörätuolissa tai pedissä elää skarppina tämän elämän loppuun kuin pää sekaisin vimpan päälle olevassa kropassa.

No, oikeestihan mä tahdon olla skarppi hyvässä kropassa. Sille tielle siis!

Voimia teidän haasteisiinne armaat kanssakulkijat. Annatte mulle voimaa. Kiitos siitä!

Sarah